Dialoginen sekvenssianalyysi

Dialogisen sekvenssianalyysin käsitteelliset työvälineet perustuvat Vygotskin merkkivälitteisen toiminnan teoriaan ja Mihail Bahtinin ilmaisuteoriaan. Ilmaisu on merkkien välityksellä tapahtuvaa toimintaa, jolla Bahtinin mukaan on aina kaksi kohdetta. Toinen on ilmaisun viittauskohde, eli se mistä puhuja kertoo. Toinen on ilmaisun vastaanottaja, se kenelle puhuja osoittaa sanansa. Tämä on kaiken ilmaisun perusrakenne. Puhuja, vastaanottaja ja viittauskohde muodostavat voimakentän, joka säätelee ilmaisun sisältöä ja etenemistä.

Teorian ydinajatus on se, että kuvatessaan jotakin viittauskohdetta ja ilmaistessaan suhtautumistaan siihen puhuja ottaa aina huomioon, kenelle on puhumassa. Hän valitsee puheenaiheensa ja asettelee sanansa sen mukaan, kuinka olettaa vastaanottajansa suhtautuvan siihen, mitä hänellä olisi sanottavanaan. Vastaanottajan ja viittauskohteen yhteys on puhujan näkökulmasta molemminpuolinen.

Vastaanottajalla on todellakin oma suhteensa kohteeseen ja puhujaan. Puhuja pääsee siitä perille, jos vastaanottaja ilmaisee hänelle oman suhtautumisensa. Asiakastyössä vastaanottajan, siis asiakastyöntekijän on kuitenkin pitäydyttävä perustehtävässään. Ei ole oleellista, mitä hän ajattelee kohteesta. Hänen tehtävänsä on auttaa asiakasta selventämään omaa suhdettaan kohteeseen ja tuon suhtautumisen erilaisia seuraamuksia.

Ilmaisun viittauskohde, se mistä puhutaan, sisältää aina kohteen ja suhtautumisen muodostaman ykseyden. Emme voi kuvata mitään kohdetta ilmaisematta samalla suhdettamme siihen. Sanavalinnat sisältävät mitä tärkeimpiä vihjeitä puhujan asennoitumisesta puheensa viittauskohteeseen. Sanojen sisältö auttaa meitä myös havaitsemaan, millaisena kohde tai kohteiden kudelma näyttäytyy puhujalle itselleen ja mihin hän kiinnittää siinä huomionsa.

Se, mitä sanotaan ja kuinka se sanotaan, muodostavat sanallisen ilmaisun loputtomasti vaihtelevan, ajassa etenevän vuon. Tästä virrasta me teemme oletuksia puhujalle tärkeistä kohteista, siitä millaisina kohteet hänelle ilmenevät, miten hän suhtautuu niihin, ja kuinka me vastaanottajina olemme mukana muovaamassa viittauskohteiden ja suhtautumisten ilmaisua.

Meillä on lukematon joukko keinoja ilmaista sanojen avulla sekä kohteita että suhtautumistamme kohteisiin. Tätä emme tule ajatelleeksi, sillä meillä on taipumus suhtautua sanojen merkityksiin vain kohdetta tavalla tai toisella nimeävinä. Juuri tuo 'tavalla tai toisella' viittaa puhujan suhtautumiseen.

Otetaan vaikka sana 'talo'. Se on neutraali tapa viitata. 'Tönö', 'pytinki' ja 'hökkeli' kielivät puhujan tavasta nähdä talo vähäpätöisenä ja surkeana. Jos hän nimittää tavallista omakotitaloa palatsiksi tai linnakkeeksi, kohteen ja ilmaisun välinen ristiriita ilmentää suhtautumistapaa, jossa on mukana ivailua, pisteliäisyyttä tai ehkä kateuttakin. Koska sanavalinnoilla voi ilmaista samanaikaisesti sekä kohdetta että suhdetta siihen, niihin kannattaa aina kiinnittää huomiota, kun kuuntelee asiakasta.

Puheen prosodia on olennainen vihje puhujan suhtautumisesta puheensa viittauskohteeseen, erityisesti kohteen tunnesävyyn. Potilaan ensimmäinen suhtautuminen kohteeseen sisältyy muotoiluun 'iskemää flunssanpoikasta'. Se on sosiaalinen klisee, jolla voi ilmaista selviytyvää ja taudin oireita vähättelevää asennoitumista. Potilaan tapa venyttää 'torstaita' voi ilmentää epävarmuutta ajankohdasta. Vähättelevä suhde flunssan oireisiin toistuu potilaan olettamuksessa, että se menee ohi.

Potilas osoittaa kuitenkin kuvauksensa lääkärille. Potilaat perustelevat oireidensa kuvaamisella myös hakeutumistaan. Tavallinen flunssa ei yleensä edellytä lääkärissä käyntiä. Kuvaamalla uusia oireita potilas perustelee tulonsa aiheellisuutta. Viittauskohteen sanavalinnat ovat nyt astetta dramaattisempia. Yleiskielinen 'paiseita' täydentyy 'mönteillä'. Pieni painottava venytys sanassa 'pa:iseita' sisältää epävarman huolen sävyjä. Käyttämällä lisäluonnehdintaa potilas ilmaisee epävarmuuttaan selvemmin — hän ei osaa arvioida, mistä oireessa on kysymys.

Kun jälkikäteen tulkitaan potilaan suhtautumista ilmaisunsa viittauskohteeseen ja vastaanottajaan, on oltava varovainen. Vain elävän dialogin kuluessa on mahdollista löytää lisävihjeitä, jotka ilmenevät potilaan tavassa vastata lääkärin puheenvuoroon tai toimintaan.